Narsisti haluaisi, että kaikki tanssisivat hänen pillinsä tahtiin.
Todellisuus on jotain aivan muuta kuin illuusiomme. Todellisuus osoittaa jatkuvasti maailman epätäydellisyyden. Erilaiset illuusiot muokkaavat todellisuutta sellaiseen muotoon, että se tulee siedettävämmäksi. Illuusio on siis eräänlainen puskuri kovan todellisuuden ja itsemme välissä. Illuusiot ovat siis minuutemme suojelun palveluksessa. Ne edustavat persoonallisuutemme sisään rakennettua toivoa. Ne auttavat kestämään todellisuutta niin, että sen kohtaaminen tulee paremmin mahdolliseksi. Illuusio on paratiisi, johon ei toiveista huolimatta päästä.
Hän on yllättävän herkkähipiäinen tyyppi. Voidaan sanoa, että hän suojelee raudanlujalla panssarilla sisimmässään olevaa haurasta ja traumatisoitunutta lasta. Se eristää hänet tärkeistä toisista yksinäisyyden vankilaan, jonka muurit hän on itse pystyttänyt. Se etäännyttää hänet itselle tärkeistä ihmisistä. Hänen minuutensa keskeiset osa-alueet jäävät rikastuttavan vuorovaikutuksen ulottumattomiin. Hän jää yksin. Hänen on mahdotonta luopua suojuksistaan, koska hän ei ole edes tietoinen suojavarusteluistaan. Toisten huomautukset hän kokee henkilökohtaisina loukkauksina. Ajatuskin luopua suojuksista, jos hän on jollakin tasolla tietoinen niistä, tuntuu koko minuuden olemassaoloa uhkaavalta. Suojukset on parempi vaihtoehto kuin oman hauraan minuuden menetys.
Jos kuitenkin tapahtuu jotain sellaista, jossa kaikkivoipaisuuden ja itseriittoisuuden suoja pettää, tämä ihminen voi romahtaa vakavaan masennukseen. Perusteeltaan hauras minuus ei kestä suojauksen palveluksessa olleiden minuuden puolien menetystä.
Isoveli istui lähijunassa menossa äitinsä luo joulunviettoon. Hänen ajatuksensa risteilivät kuin putukippo armeijan roukapöydässä.
- Jos olisin silloin tiennyt sen minkä tiedän tänään, olisin jättänyt kumppanini heti tutustumisvaiheessa, hän ajatteli. - Viisitoista vuotta sitten kukaan ei puhunut narsismista: miten olisin voinut saada siitä tietoa silloin? Kumppanini oli mestari selittämään mustan valkoiseksi ja toisinpäin. Hän sai minut epäilemään omia puheitani, muistiani, toimiani ja järkeäni. Hän kykeni sekoittamaan todellisuudentajuni täysin. Hän huusi usein, että minä olen hoitoa vailla oleva hullu. Hän valehteli ja manipuloi. Hän muutti kaikkia pelin sääntöjä sitä mukaa kuin se oli hänelle eduksi. Elin jatkuvassa epävarmuudessa. Järkyttävintä on se, että totuin siihen, se oli minun arkeani. Se, että huonojen kausien jälkeen seurasi aina hyvä vaihe, sai minut kerta toisensa jälkeen antamaan anteeksi - jopa pyytämään itse toisen tekoja anteeksi - jaksamaan ja toivomaan, että elämä tällä kertaa pysyisi hyvänä. Kerron tarinani, koska toivon, että jonkun toisen silmät aukeavat ennen kuin on myöhäistä.
En ollut mielestäni tyhmä, liian kiltti enkä sinisilmäinen. Hän jatkuvasti nalkutti, että hakisin töitä, vaikka tilanne oli se mikä oli. Nautin kun pystyin lyömään joskus luun kurkkuun. Hänen oli vaikeaa antaa tunnustusta toiselle. Niin kauan oli kaikki hyvin, kun kaveri pysyi takana. Mutta auta armias, jos se tuli rinnalle tai meni jopa ohi, silloin oltiin hiljaa. Hän toi aina jotain omatekemäänsä esiin, kuin koulupoika. Parhaiten sen sai hiljaiseksi kehumalla jotain nausta oikein kunnolla. Jos taas miestä kehui, se sanoi, että se on porsas.
Isoveli oli uskonut pitkään, että oli olemassa vastaranta, mutta ei uskonut enää. Äiti oli auttanut parhaansa mukaan, järjestänyt joulut, ostanut kinkut ja kalkkunat, tehnyt laatikot. Broidikin tuli sinne vamonsa kanssa. Broidilla oli sellainen englantilainen systeemi, joka otti parisataa mailia tunnissa. Sen ei tarvinnut ottaa kaikki työtarjouksia vastaan, se voi jo valita parhaat päältä. Se oli sanonut kerran, että mennään Serenaan lasketteleen, mutta sillä ei tahtonut olla aikaa.
Keventääkseen Joulun tunnelmaa Isoveli kertoi, että kerrostalossa jossa hän asui, käytävässä haisi pahalle. Äiti harmitteli, että yksiö, jonka hän oli ostanut oli vuokrattu.
Pikkubroidi sanoi: "Jollakin on varmaan palanut ruoka pohjaan." Hänen viiksensä värähtivät.
Mummo oli vielä jotenkuten hengissä ja oli katsonut parhaaksi viettää joulun maalla.
Isobroidi oli pahoillaan, että oli tuottanut pettymyksen, vaikkei se hänen syytään ollut, eikä kenenkään. Mikään ei ollut kenenkään syytä. Kaikki olivat tehneet parhaansa.
Kun hän oli joutunut menemään toimistoon kuuntelemaan lopareitaan, yksi hänen työkavereistaan sanoi, että pidä puoles.
Isolla broidilla ei ollut pikkurahaa, eikä sen paremmin isoakaan. Onnella hän oli päässyt pummilla. Onneksi mummolta hän saisi tänä jouluna joululahjaksi 20 euroa, että ei tarvitsisi paluumatkalla pelätä.
Opiskeluaikanaan hän oli työskennellyt usein keskiyöhön saakka asunnollaan saadakseen kotitehtävät valmiiksi.. Elämässä oli taisteltava, jos halusi saavuttaa jotakin.
Pikkubroidi sanoi olevansa poikki. Hänen oli ollut pakko saada kaikki jouluksi valmiiksi ja siksi hän oli joutunut tekemään 25-tuntista päivää jo monta viikkoa. Se oli syönyt miestä. Paino oli tippunut kymmenkunta kiloa.
Isobroidi palasi väitteeseensä, että Kiina kuluttaa enemmän energiaa kuin Yhdysvallat ja Eurooppa yhteensä. Hän ei uskonut, että lisäkaistat lopettaisivat liikenneruuhkat, ne vain siirtävät tulpat toiseen paikkaan, niin kauan kuin autoja tulee aina vain lisää. Yhdysvallat sen oli jo todistanut monen monta kertaa, mutta suomalainen päättäjä ei sitä uskonut. Hän ajatteli, että yksi kaista Länsiväylälle lisää poistaa ruuhkat. Lisäksi ihmiset ajoivat väärin, toinen toisensa perseessä kiinni, kun olisi pitänyt ajaa sopivin välein, että liityntäliikenne olisi päässyt sutjakasti mukaan. Se oli tutkittu juttu. Mutta ihmiset eivät uskoneet sitä.
Isobroidin spiraali supistui tästäkin, mutta hän ei sitä vielä tiennyt. Hänestä tuntui, että hän oli lähellä pohjaa ja matkalla kohti pintaa.
Tuntui epätodennäköiseltä, että ihmiselämä supistui tästä. Sitä kuvitteli tahtomattaankin, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi jotain. Se oli erehdys. Hän oli ajautumassa kapeikkoon. Hän kuitenkin vielä odotti jonkinlaista muutosta, liikahdusta, parempia aikoja.
Sitä voi joskus tapahtua sellaista oikeasti, että hän jäisi kiinni liputta matkustamisesta. Se olisi hänelle tyypillistä.
Pikkubroidi sen sijaan vaikutti tyytyväiseltä tilanteeseensa. Hänellä ei ollut vielä jälkikasvua.
Jouluaterian jälkeen pikkubroidi halusi mennä ottamaan yhdet johonkin "räkälään".
- Miksei, Isobroidi sanoi.
Heidän kävellessään läheiseen baariin Isobroidi avautui.
- Mietin, oliko minulla enää mitään tekemistä missään. Minua ei ollut ymmärretty tai minä en ollut ymmärtänyt toisia, eikä ollut enää mitään mahdollisuutta, että tuo väärinkäsitys olisi voinut hälvetä.
Kapakassa velipoika jatkoi entisestä vaimostaan jauhamista.
- Erosimme pariksi kuukaudeksi. Hän sai minut kuitenkin lopulta uskomaan, että haluaisi meidän jatkavan uudelta sivulta (tämä oli hänen lempisanontansa). Hän oli taas kaikkea sitä ihanaa, minkä vuoksi aikoinaan häneen rakastuin. Onnea kesti viikon tai pari. Sen jälkeen kaikki kääntyi helvetiksi. Hän halveksi minua. Olin hänen silmissään jälleen heikko, kun minulla ei ollut töitä! Heikkous on asia, joka on narsistille pahinta. Niitä ei saa olla hänessä eikä siksi minussa. En tänä päivänä ymmärrä, mikä hänelle tuli, aikaisempi ero oli tapahtunut hänen omasta toiveestaan.
Kaiken kukkuraksi isoveli oli kutsuttu kamarille kuulusteltavaksi epäiltynä vanhan koronkiskurieukon murhasta. Hänelle oli ojennettu kellertävä kirjekuori ja sitten vihko, johonka piti kuitata.
- Pankaa nimenne tähän, poliisi oli sanonut.
Isoveli kirjoitti nimensä ja odotti kunnes oli yksin ennen kuin avasi kirjekuoren, missä oli paperille painettu lomake. Hänet kutsuttiin siinä poliisilaitokselle seuraavana päivänä, perjantaina, kello kymmenen aamulla.
Hänet kutsuttiin. Pisteviivalle, joka oli sanan "Aihe" perässä, oli kirjoitettu aniliinikynällä:
"Teitä koskevassa asiassa."
Häntä ei ollut vielä syytetty mistään. Hänelle ei ollut sanottu, että häntä epäiltäisiin mistään. Hänelle oli vain tehty kavalia kysymyksiä, ja hänen ympärimlleen oli jätetty tyhjiö.
Ehkä oli loppujen lopuksi parasta, että hän vihdoinkin sai tilaisuuden selittää kaiken juuriaan myöten. Määräyksen oli allekirjoittaut komisario.
Isoveli nukkui huonosti, heräsi melkein joka tunti, näki sekavia painajaisunia.
Hän yritti selittää, ettei hän ollut murhaaja, mutta toiset tiesivät paremmin kuin hän.
Häntä melkein pelotti nukahtaa uudelleen, niin voimille käyviä olivat nuo painajaisunet, ja kello viideltä aamulla hän mieluummin nousi ja meni hengittämään ilmaa kaduille.
Poliisilaitoksella ylikonstaapeli kysyi häneltä:
- Mitä te haluatte?
Isobroidi sopersi:
- Minut on käsketty tulemaan.
- Antakaa!
Hän vilkaisi sitä, hävisi eräästä ovesta ja sanoi palattuaan hetken kuluttua:
- Odottakaa hetki!
Isobroidi jäi seisomaan ja istuutui hetken kuluttua.
- Monsieur Milk! Tätä kautta olkaa hyvä!
Hän kulki käytävää, jonka varrella oli toimistohuoneita, ennen kuin tuli komisarion huoneen luo. Siellä poliisilaitoksen esimies istui mahonkipöydän takana selkä ikkunaan päin.
- Istukaa, hän sanoi kohottamatta katsettaan.
Hänellä oli silmälasit lukemista ja kirjoittamista varten, mitä velipoika ei ollut tiennyt.
Komissariolla oli edessään tiheään kirjoitettuja paperiliuskoja, joita hän näytti silmäilevän verestääkseen muistiaan.
- Te olette pantanneet vanhan läppärinne eukolle?
Broidi nyökkäsi, ja komisario nojautui tuolinsa selkänojaan, leikitteli hetken silmälaseillaan ja kysyi sitten:
- Miksi?
- Pelkästään siksi, että tarvitsin cashia.
Alkuun
