"Kaiken omaisuuteni kannan matkassani.
Tai, kaiken omani kannan mukanani.
Kannoin mukanani, mitä minulla oli.
Omaani se ei ollut."
Herta Müller

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Jukka Vienon vattukakku

Nuorena runoilijana kuvittelin kaikenlaista
kuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Nyt kanniskelen vattukakkua
esikoiseni rippijuhlissa ja vaikka
uskoni on ulkokultainen ja epäilevä,
vaikka itse asiassa olen kerettiläinen
jumalankieltäjä, pessimistinen
agnostikko vähintään, ja siinäkin
uskossa heikko, silti vaalien
ja ylpeänä vien vattukakkua
hänen juhlaansa.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Ostin kirjan





Narsisti haluaisi, että kaikki tanssisivat hänen pillinsä tahtiin.
Todellisuus on jotain aivan muuta kuin illuusiomme. Todellisuus osoittaa jatkuvasti maailman epätäydellisyyden. Erilaiset illuusiot muokkaavat todellisuutta sellaiseen muotoon, että se tulee siedettävämmäksi. Illuusio on siis eräänlainen puskuri kovan todellisuuden ja itsemme välissä. Illuusiot ovat siis minuutemme suojelun palveluksessa. Ne edustavat persoonallisuutemme sisään rakennettua toivoa. Ne auttavat kestämään todellisuutta niin, että sen kohtaaminen tulee paremmin mahdolliseksi. Illuusio on paratiisi, johon ei toiveista huolimatta päästä.
Hän on yllättävän herkkähipiäinen tyyppi. Voidaan sanoa, että hän suojelee raudanlujalla panssarilla sisimmässään olevaa haurasta ja traumatisoitunutta lasta. Se eristää hänet tärkeistä toisista yksinäisyyden vankilaan, jonka muurit hän on itse pystyttänyt. Se etäännyttää hänet itselle tärkeistä ihmisistä. Hänen minuutensa keskeiset osa-alueet jäävät rikastuttavan vuorovaikutuksen ulottumattomiin. Hän jää yksin. Hänen on mahdotonta luopua suojuksistaan, koska hän ei ole edes tietoinen suojavarusteluistaan. Toisten huomautukset hän kokee henkilökohtaisina loukkauksina. Ajatuskin luopua suojuksista, jos hän on jollakin tasolla tietoinen niistä, tuntuu koko minuuden olemassaoloa uhkaavalta. Suojukset on parempi vaihtoehto kuin oman hauraan minuuden menetys.
Jos kuitenkin tapahtuu jotain sellaista, jossa kaikkivoipaisuuden ja itseriittoisuuden suoja pettää, tämä ihminen voi romahtaa vakavaan masennukseen. Perusteeltaan hauras minuus ei kestä suojauksen palveluksessa olleiden minuuden puolien menetystä.

Isoveli istui lähijunassa menossa äitinsä luo joulunviettoon. Hänen ajatuksensa risteilivät kuin putukippo armeijan roukapöydässä.
- Jos olisin silloin tiennyt sen minkä tiedän tänään, olisin jättänyt kumppanini heti tutustumisvaiheessa, hän ajatteli. - Viisitoista vuotta sitten kukaan ei puhunut narsismista: miten olisin voinut saada siitä tietoa silloin? Kumppanini oli mestari selittämään mustan valkoiseksi ja toisinpäin. Hän sai minut epäilemään omia puheitani, muistiani, toimiani ja järkeäni. Hän kykeni sekoittamaan todellisuudentajuni täysin. Hän huusi usein, että minä olen hoitoa vailla oleva hullu. Hän valehteli ja manipuloi. Hän muutti kaikkia pelin sääntöjä sitä mukaa kuin se oli hänelle eduksi. Elin jatkuvassa epävarmuudessa. Järkyttävintä on se, että totuin siihen, se oli minun arkeani. Se, että huonojen kausien jälkeen seurasi aina hyvä vaihe, sai minut kerta toisensa jälkeen antamaan anteeksi - jopa pyytämään itse toisen tekoja anteeksi - jaksamaan ja toivomaan, että elämä tällä kertaa pysyisi hyvänä. Kerron tarinani, koska toivon, että jonkun toisen silmät aukeavat ennen kuin on myöhäistä.
En ollut mielestäni tyhmä, liian kiltti enkä sinisilmäinen. Hän jatkuvasti nalkutti, että hakisin töitä, vaikka tilanne oli se mikä oli. Nautin kun pystyin lyömään joskus luun kurkkuun. Hänen oli vaikeaa antaa tunnustusta toiselle. Niin kauan oli kaikki hyvin, kun kaveri pysyi takana. Mutta auta armias, jos se tuli rinnalle tai meni jopa ohi, silloin oltiin hiljaa. Hän toi aina jotain omatekemäänsä esiin, kuin koulupoika. Parhaiten sen sai hiljaiseksi kehumalla jotain nausta oikein kunnolla. Jos taas miestä kehui, se sanoi, että se on porsas.
Isoveli oli  uskonut pitkään, että oli olemassa vastaranta, mutta ei uskonut enää. Äiti oli auttanut parhaansa mukaan, järjestänyt joulut, ostanut kinkut ja kalkkunat, tehnyt laatikot. Broidikin tuli sinne vamonsa kanssa. Broidilla oli sellainen englantilainen systeemi, joka otti parisataa mailia tunnissa. Sen ei tarvinnut ottaa kaikki työtarjouksia vastaan, se voi  jo valita parhaat päältä. Se oli sanonut kerran, että mennään Serenaan lasketteleen, mutta sillä ei tahtonut olla aikaa.
Keventääkseen Joulun tunnelmaa Isoveli kertoi, että kerrostalossa jossa hän asui, käytävässä haisi pahalle. Äiti harmitteli, että yksiö, jonka hän oli ostanut oli vuokrattu.
Pikkubroidi sanoi: "Jollakin on varmaan palanut ruoka pohjaan." Hänen viiksensä värähtivät.
Mummo oli vielä jotenkuten hengissä ja oli katsonut parhaaksi viettää joulun maalla.
Isobroidi oli pahoillaan, että oli tuottanut pettymyksen, vaikkei se hänen syytään ollut, eikä kenenkään. Mikään ei ollut kenenkään syytä. Kaikki olivat tehneet parhaansa.
Kun hän oli joutunut menemään toimistoon kuuntelemaan lopareitaan, yksi hänen työkavereistaan sanoi, että pidä puoles.
Isolla broidilla ei ollut pikkurahaa, eikä sen paremmin isoakaan. Onnella hän oli päässyt pummilla. Onneksi mummolta hän saisi tänä jouluna joululahjaksi 20 euroa, että ei tarvitsisi paluumatkalla pelätä.
Opiskeluaikanaan hän oli työskennellyt usein keskiyöhön saakka asunnollaan saadakseen kotitehtävät valmiiksi.. Elämässä oli taisteltava, jos halusi saavuttaa jotakin.
Pikkubroidi sanoi olevansa poikki. Hänen oli ollut pakko saada kaikki jouluksi valmiiksi ja siksi hän oli joutunut tekemään 25-tuntista päivää jo monta viikkoa. Se oli syönyt miestä. Paino oli tippunut kymmenkunta kiloa.
Isobroidi palasi väitteeseensä, että Kiina kuluttaa enemmän energiaa kuin Yhdysvallat ja Eurooppa yhteensä. Hän ei uskonut, että lisäkaistat lopettaisivat liikenneruuhkat, ne vain siirtävät tulpat toiseen paikkaan, niin kauan kuin autoja tulee aina vain lisää.  Yhdysvallat sen oli jo todistanut monen monta kertaa, mutta suomalainen päättäjä ei sitä uskonut. Hän ajatteli, että yksi kaista Länsiväylälle lisää poistaa ruuhkat. Lisäksi ihmiset ajoivat väärin,  toinen toisensa perseessä kiinni, kun olisi pitänyt ajaa sopivin välein, että liityntäliikenne olisi päässyt sutjakasti mukaan. Se oli tutkittu juttu. Mutta ihmiset eivät uskoneet sitä.
Isobroidin spiraali supistui tästäkin, mutta hän ei sitä vielä tiennyt. Hänestä tuntui, että hän oli lähellä pohjaa ja matkalla kohti pintaa.
Tuntui epätodennäköiseltä, että ihmiselämä supistui tästä. Sitä kuvitteli tahtomattaankin, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi jotain. Se oli erehdys. Hän oli ajautumassa kapeikkoon. Hän kuitenkin vielä odotti jonkinlaista muutosta, liikahdusta, parempia aikoja.
Sitä voi joskus tapahtua sellaista oikeasti, että hän jäisi kiinni liputta matkustamisesta. Se olisi hänelle tyypillistä.
Pikkubroidi sen sijaan vaikutti tyytyväiseltä tilanteeseensa. Hänellä ei ollut vielä jälkikasvua.
Jouluaterian jälkeen pikkubroidi halusi mennä ottamaan yhdet johonkin "räkälään".
- Miksei, Isobroidi sanoi.
Heidän kävellessään läheiseen baariin Isobroidi avautui.
- Mietin, oliko minulla enää mitään tekemistä missään. Minua ei ollut ymmärretty tai minä en ollut ymmärtänyt toisia, eikä ollut enää mitään mahdollisuutta, että tuo väärinkäsitys olisi voinut hälvetä.
Kapakassa velipoika jatkoi entisestä vaimostaan jauhamista.
- Erosimme pariksi kuukaudeksi. Hän sai minut kuitenkin lopulta uskomaan, että haluaisi meidän jatkavan uudelta sivulta (tämä oli hänen lempisanontansa). Hän oli taas kaikkea sitä ihanaa, minkä vuoksi aikoinaan häneen rakastuin. Onnea kesti viikon tai pari. Sen jälkeen kaikki kääntyi helvetiksi. Hän halveksi minua. Olin hänen silmissään jälleen heikko, kun minulla ei ollut töitä! Heikkous on asia, joka on narsistille pahinta. Niitä ei saa olla hänessä eikä siksi minussa. En tänä päivänä ymmärrä, mikä hänelle tuli, aikaisempi ero oli tapahtunut hänen omasta toiveestaan.

Kaiken kukkuraksi isoveli oli kutsuttu kamarille kuulusteltavaksi epäiltynä vanhan koronkiskurieukon murhasta. Hänelle oli ojennettu kellertävä kirjekuori ja sitten vihko, johonka piti kuitata.
- Pankaa nimenne tähän, poliisi oli sanonut.
Isoveli kirjoitti nimensä ja odotti kunnes oli yksin ennen kuin avasi kirjekuoren, missä oli paperille painettu lomake. Hänet kutsuttiin siinä poliisilaitokselle seuraavana päivänä, perjantaina, kello kymmenen aamulla.
Hänet kutsuttiin. Pisteviivalle, joka oli sanan "Aihe" perässä, oli kirjoitettu aniliinikynällä:
"Teitä koskevassa asiassa."
Häntä ei ollut vielä syytetty mistään. Hänelle ei ollut sanottu, että häntä epäiltäisiin mistään. Hänelle oli vain tehty kavalia kysymyksiä, ja hänen ympärimlleen oli jätetty tyhjiö.
Ehkä oli loppujen lopuksi parasta, että hän vihdoinkin sai tilaisuuden selittää kaiken juuriaan myöten. Määräyksen oli allekirjoittaut komisario.
Isoveli nukkui huonosti, heräsi melkein joka tunti, näki sekavia painajaisunia.
Hän yritti selittää, ettei hän ollut murhaaja, mutta toiset tiesivät paremmin kuin hän.
Häntä melkein pelotti nukahtaa uudelleen, niin voimille käyviä olivat nuo painajaisunet, ja kello viideltä aamulla hän mieluummin nousi ja meni hengittämään ilmaa kaduille.
Poliisilaitoksella ylikonstaapeli kysyi häneltä:
- Mitä te haluatte?
Isobroidi sopersi:
- Minut on käsketty tulemaan.
- Antakaa!
Hän vilkaisi sitä, hävisi eräästä ovesta ja sanoi palattuaan hetken kuluttua:
- Odottakaa hetki!
Isobroidi jäi seisomaan ja istuutui hetken kuluttua.
- Monsieur Milk! Tätä kautta olkaa hyvä!
Hän kulki käytävää, jonka varrella oli toimistohuoneita, ennen kuin tuli komisarion huoneen luo. Siellä poliisilaitoksen esimies istui mahonkipöydän takana selkä ikkunaan päin.
- Istukaa, hän sanoi kohottamatta katsettaan.
Hänellä oli silmälasit lukemista ja kirjoittamista varten, mitä velipoika ei ollut tiennyt.
Komissariolla oli edessään tiheään kirjoitettuja paperiliuskoja, joita hän näytti silmäilevän verestääkseen muistiaan.
- Te olette pantanneet vanhan läppärinne eukolle?
Broidi nyökkäsi, ja komisario nojautui tuolinsa selkänojaan, leikitteli hetken silmälaseillaan ja kysyi sitten:
- Miksi?
- Pelkästään siksi, että tarvitsin cashia.

Alkuun

torstai 11. marraskuuta 2010

"Tämä poika on tosiaan terapian tarpeessa. Hän saattaa olla menetetty tapaus."
Washington Post

tiistai 9. marraskuuta 2010

Lumiukko ja herkkähipiäinen tyyppi

Tänä talvena satoi lunta niin paljon kuin ikinä saattoi toivoa. Lapset pystyttivät torille lumiukon.
Se oli avara tori, jonka yli kulki joka päivä paljon ihmisiä. Sille torille katsoivat lukuisien virastojen ikkunatkin. Tori ei ollut siitä millänsäkään, sen kuin oli siinä vain. Aivan sen keskelle lapset rakensivat hullunkurisen ukkonsa, mekastaen ja ilosta kiljuen.
He kierittivät ison lumipallon, josta tuli vatsa, sitten pienemmän, josta tuli selkä ja olkapäät, ja sitten vielä pienemmän, josta he muotoilivat pään. Mustista hiilenmuruista he tekivät lumiukolle napit, niin että se pääsi napittamaan itsensä ylhäältä alas. Nenäksi pantiin punajuuri - se oli siis ihan tavallinen lumiukko, jonkalaisia syntyy tuhansia joka vuosi ympäri maata, jos lumentulo sallii.
Lapsista se oli hauskaa ja heillä oli ilo ylimmillään.
Ihmisiä kulki ohi - he katselivat lumiukkoa ja menivät eteenpäin. Virastot sen kuin virkailivat, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Isä oli iloinen siitä, että hänen lapsensa temmelsivät raittiissa ulkoilmassa, siitä he saivat punaiset posket ja hyvän ruokahalun.
Mutta illalla, kun kaikki jo olivat kotona, koputettiin oveen. Siellä oli lehtimyyjä, jolla oli koju torin laidassa. Hän pyysi anteeksi, kun hän tuli niin myöhään häiritsemään, mutta hän tunsi velvollisuudekseen puhua isälle suorat sanat. Pieniähän nuo lapset vielä olivat, näkihän sen, mutta täytyihän heitä pitää silmällä jo nyt, ei heistä muuten kunnon väkeä tulisi. Pelkästään tämän takia hän oli tullut, muuten ei olisi rohjennutkaan; lasten parasta hän vain ajatteli, heidän kasvatuksensa oli hänelle sydämen asia. Hän tuli sen punajuurinenän takia, jonka lapset olivat tehneet lumiukolle. Se oli punainen nenä. Punainen oli hänelläkin, lehtimyyjällä. Ei suinkaan viinan takia,  vaan hän oli sen kerran palelluttanut. Mutta ei kai häntä silti tarvinnut kaikkien nähden pilkata tästä punaisesta nenästä. Joten hän tuli vaatimaan, ettei tällaista enää tapahtuisi, kasvatussyistä vain kuten sanottu.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Vorraaja





"Ministeriössä vedetään Alexin aamulenkkejä, jolloin muutama suosiota kärttävä hölkkää kasvot punaisina ministerin perässä vain kuntoilijasta käydäkseen. Aamuna muutamana olin jäädä letkan alle, kun tulin ajatuksissani nurkan takaa. Sen huomasin, että useimmilla oli juuri kaupasta ostetut modernit hölkkäpuvut. Niin olivat vielä terävät silityssaumat."

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Ettekö te tiedä, kuka minä olen


Ari Turunen (kuvassa oikealla) johdattaa kirjassaan ylimielisyyden lähteille. Perusominaisuuksia ylimielisyydelle on, että on huono kuulo tai valitseva kuulo, kärsimättömyys ja täydellinen kritiikin sietämättömyys.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Parhaat Jopet





Menin Kirjamessuille. Ostin kokoaikalipun. Ensiksi kävin Hesburgerissa Messukeskuksen yläkerrassa kahvilla. Meni yli viiden euron pullan kanssa. Sanoin, että onpa kallista. Tyttö sanoi, että meillä on nää hinnat. Kävelin Kirjakahvilaan ja istuin penkille. Jope Ruonansuu tuli vetämään siihen shownsa. Riku Siivonen haastatteli Jopea Parhaat Jopet kirjaa varten puhelimessa. He olivat tavanneet kerran ja sen jälkeen he eivät tavanneet toisiaan. Systeemi toimi hienolla ja hauskalla tavalla, koska toki haastattelija tiesi kysyessään Irvi Kaikkoselta tai ylilääkäriltä, että kysymyksessä oli sivupersoona. Toimittaja haastatteli ihmisiä, joilla oli mitä kummallisimpia  mielipiteitä. Haastattelun jälkeen Riku teki haastateltavista henkilökuvia, kuten toimittajat tekevät. Jope ei halunnut kysymyksiä etukäteen, vaan hän halusi improvisoida. Riku ei uskonut, että improvisoimalla syntyisi hyvää ja huolella tehtyä kirjaa, mutta se onnistui ja se löi toimittajan kyllä ällikällä.

Jope: "Täytyy sanoa, että laiskuudesta on monesti hyötyä. Jos sä olisit lähettäny niitä kysymyksiä ja mä olisin joutunu meneen työhuoneeseen, avaamaan läppärin ja kirjoittamaan, se olisi ollu kauhee duuni. Laiskuus on aliarvostettu, aivan liian vähän käytetty voimakeino. Ajalteltiin järjestää laiskuusmessut. Laittaa tänne sohvia, juustonakseja, limukkaa ja viinaa. Ei sitä varmaan viikkoa pidempään jaksaisi."
Autokauppias Seppo Kalevi on yksi hahmoista. Jope on ostanut 56 autoa, eikä ikinä ostovaiheessa kauppias ole löytänyt autosta mitään sen kummempaa vikaa.