Se oli avara tori, jonka yli kulki joka päivä paljon ihmisiä. Sille torille katsoivat lukuisien virastojen ikkunatkin. Tori ei ollut siitä millänsäkään, sen kuin oli siinä vain. Aivan sen keskelle lapset rakensivat hullunkurisen ukkonsa, mekastaen ja ilosta kiljuen.
He kierittivät ison lumipallon, josta tuli vatsa, sitten pienemmän, josta tuli selkä ja olkapäät, ja sitten vielä pienemmän, josta he muotoilivat pään. Mustista hiilenmuruista he tekivät lumiukolle napit, niin että se pääsi napittamaan itsensä ylhäältä alas. Nenäksi pantiin punajuuri - se oli siis ihan tavallinen lumiukko, jonkalaisia syntyy tuhansia joka vuosi ympäri maata, jos lumentulo sallii.
Lapsista se oli hauskaa ja heillä oli ilo ylimmillään.
Ihmisiä kulki ohi - he katselivat lumiukkoa ja menivät eteenpäin. Virastot sen kuin virkailivat, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Isä oli iloinen siitä, että hänen lapsensa temmelsivät raittiissa ulkoilmassa, siitä he saivat punaiset posket ja hyvän ruokahalun.
Mutta illalla, kun kaikki jo olivat kotona, koputettiin oveen. Siellä oli lehtimyyjä, jolla oli koju torin laidassa. Hän pyysi anteeksi, kun hän tuli niin myöhään häiritsemään, mutta hän tunsi velvollisuudekseen puhua isälle suorat sanat. Pieniähän nuo lapset vielä olivat, näkihän sen, mutta täytyihän heitä pitää silmällä jo nyt, ei heistä muuten kunnon väkeä tulisi. Pelkästään tämän takia hän oli tullut, muuten ei olisi rohjennutkaan; lasten parasta hän vain ajatteli, heidän kasvatuksensa oli hänelle sydämen asia. Hän tuli sen punajuurinenän takia, jonka lapset olivat tehneet lumiukolle. Se oli punainen nenä. Punainen oli hänelläkin, lehtimyyjällä. Ei suinkaan viinan takia, vaan hän oli sen kerran palelluttanut. Mutta ei kai häntä silti tarvinnut kaikkien nähden pilkata tästä punaisesta nenästä. Joten hän tuli vaatimaan, ettei tällaista enää tapahtuisi, kasvatussyistä vain kuten sanottu.
